Kulotuksia voidaan tehdä metsän- tai luonnonhoidollisin perustein. Kulotuksella on useita metsänhoidollisia hyötyjä:
- Uudistusalan ekologinen monimuotoisuus kasvaa
- Maaperän happamuus vähenee
- Kasvupaikan lämpöolot paranevat
- Ravinteita vapautuu, kasveille käyttökelpoisen typen määrä kasvaa
- Heinittyminen ja vesoittuminen vähenee ja viivästyy
- Metsänviljelytyö helpottuu
- Maaperässä olevien metsäpuiden sienitautien esiintyvyys alenee
Millaisille maille kulotus sopii?
Kulotus sopii parhaiten tuoreille ja kuiville kankaille, joiden vesitalous on kunnossa. Karuimmat ja rehevimmät kasvupaikat eivät sovellu kulotukseen. Kulotusjälki on heikko, jos maaperä on liian märkää. Turve palaa hitaasti kytemällä, joten turvemailla kulotus on kielletty turvepaloriskin takia. Tästä syystä kulotus ei myöskään sovi soille tai osittain soistuneille kohteille. Kivisillä ja karuilla mailla humuskerros on ohut, joten myös ne jätetään polttamatta.
Ota palolajit huomioon kulotuksessa
Kulotusalueella tulee olla lahopuita ja säästöpuita, jotka muodostavat edellisen puusukupolven palavan aineksen, jotta kulotuksella saavutetaan lajistollisia hyötyjä palaneessa maassa tai hiiltyneessä puuaineksessa elämään sopeutuneille lajeille. Monet näistä lajeista ovat lentäviä hyönteisiä, jotka ovat aktiivisia toukokuusta-elokuuhun. Kulotuksen luonnonhoidollista laatua parantaa se, että kulotusalalle tai säästöpuuryhmään jätetään eri-ikäisiä ja kokoisia puita sekä eri puulajeja.
Kulotukset kannattaa keskittää lähelle entisiä paloalueita, jotta saadaan luotua palojatkumoalueita. Palanutta puuta hyödyntävien lajien leviämiskyky on yleensä hyvä, mutta osa lajeista tarvitsee elinympäristöksi vastikään palanutta puuta. Yksittäisiä säästöpuuryhmiä voidaan polttaa ilman ympäröivän alueen kulottamista. Kulotusalueiden ja säästöpuuryhmien polttamisen vuorottelulla voidaan vahvistaa alueellisia ja ajallisia palojatkumoita, jotka turvaavat uhanalaisten palolajien esiintymiä.
Näin kulotuksen suunnittelu etenee
Kulotuksen suunnittelu alkaa jo puukauppaa ja hakkuuta suunniteltaessa ja kulotukseen soveltuvan kohteen valinnasta. Riittävän ajoissa tehdyllä kulotuspäätöksellä voidaan vaikuttaa kaadettavien puiden rajaukseen, palokujien suunnitteluun ja siten alentaa kustannuksia ja lisätä kulotuksen turvallisuutta. Alueen rajauksessa hyödynnetään luonnollisia esteitä, kuten teitä, jokia, puroja tai järviä. Kulotuskohteen lähellä tulee olla vettä saatavilla ja kohteen täytyy rajoittua joltakin sivulta kulkukelpoiseen tiehen.
Palokujat kulottajan turvana
Ennen hakkuuta suunnitellaan ja merkataan palokujien paikat. Palokuja on noin 4 metriä leveä ura kulotettavan alueen ympärillä, jonka tarkoituksena on estää tulen leviäminen. Niitä voidaan myös käyttää hakkuussa ajourana. Palokujilta poistetaan puuston pois kuljettamisen jälkeen kaivinkoneella maan pintakerros niin, että kivennäismaa tulee näkyviin.
Kulotuskohteen puusto hakataan kulotusta edellisenä syksynä, jotta hakkuutähteet ehtivät kuivua. Hakkuutähteet puidaan mahdollisimman tasaisesti hakkuualalle, niitä ei pidä kulotuskohteella puida kasoihin. Riittävä maaperän ja hakkuutähteiden kuivuus on edellytys kulotuksen onnistumiselle. Itse kulottamiselle touko-kesäkuu on paras ajankohta. Hakkuussa säästöpuut jätetään ryhmiin. Kulotuskohteilla säästöpuita ei saa sijoittaa alueen reunoille tai palokujien läheisyyteen. Kulotusalueelle jätetään sekä eläviä että lahopuita ja erityisesti suositaan haapaa ja lehtipuita. Reuna-alueilta, myös kulotusalan ulkopuolelta, raivataan alikasvoskuusikko ja muu herkästi syttyvä kasvillisuus pois.
Metsän uudistaminen palon jälkeen
Lehtipuiden siemenet leviävät helposti kulotetuille ja paloalueille. Reunametsän ja jäljelle jääneet männyt siementävät tuhkaan, jos taimien kasvuolot ovat hyvät. Mänty kestää palanutta maata koettelevat ahavat ja keväthallat paremmin kuin kuusi. Kulotuksen jälkeen viljeltäväksi puulajiksi soveltuvat Etelä-Suomessa rauduskoivu tai mänty ja Pohjois-Suomessa mänty. Kulotuksen jälkeiseksi maanmuokkaukseksi riittää jatkuvatoiminen muokkaus tai äestys. Maanmuokkaus voidaan myös jättää tekemättä kokonaan ja kylvää männynsiemenet tai istuttaa rauduskoivun taimet suoraan palaneeseen maahan.
Nopea havupuiden istutus lisää tuhoriskejä kulotusalueella. Kuusen istutusta ei suositella tehtäväksi kulotuksen jälkeisenä kesänä eikä myöhemminkään suureksi kohonneen tukkimiehentäituhoriskin vuoksi. Palo houkuttelee aina kulotusalueelle runsaasti tukkimiehentäitä useiden kilometrien säteeltä, ja ne syövät istutustaimien tyveltä kuoret.
Tukkimiehentäin lisäksi kuplamörsky-sieni aiheuttaa tuhoja kulotusalueiden taimille. Se ruskistaa ja tappaa etenkin kantojen ympärillä olevia mäntyjen tai kuusen taimia palon jälkeisinä kesinä. Taimituhoja voidaan ehkäistä ajoittamalla ja suunnittelemalla viljelytoimet oikein.
Metsäsertifioinnit edellyttävät kulotuksia
PEFC-sertifiointi (PEFC/ 02-21-18) edellyttää suurilta, yli 200 000 ha metsänomistajilta vuosittain vähintään yhtä kulotusta 200 000 hehtaaria kohden. Lisäksi PEFC-sertifiointi edellyttää, että metsäpaloalueilla jätetään korjaamatta hiiltynyttä ja palanutta puuta yhteensä vähintään 20 kpl hehtaarille silloin, kun sitä on kohteella.
FSC®-sertifioinnin (FSC C-109750) vaatimusten täyttämiseksi yli 10 000 ha:n metsänomistajien edellytetään ylläpitävän metsäpaloista riippuvaisen lajiston elinympäristöjä. Vuosittain tehtyjen kulotusten pinta-alan odotetaan olevan vähintään 3 % soveltuvien kohteiden uudistushakkuupinta-alasta 5-vuotiskaudella. Tavoitteena on tuottaa kulotettavalle alalle palon vioittamia säästöpuuvaatimusten läpimittarajat täyttäviä runkoja vähintään 20 kpl/ha. Jos metsiköitä poltetaan koko puustoineen, niiden pinta-ala voidaan laskea FSC-sertifioinnissa pinta-alatavoitteeseen viisinkertaisena.
UPM toteuttaa luonnonhoidollisia kulotuksia liittyen PEFC ja FSC-sertifikaattien vaatimusten täyttämiseen yhtiön omissa ja asiakkaiden metsissä. Kulotukset kaiken kokoisissa metsissä ovat monimuotoisuuden kannalta tärkeitä ja siksi tarjoamme luonnonhoitopalveluita myös sertifikaatin vähimmäispinta-alaa pienemmille UPM Kasvu -kumppanuussopimusasiakkaillemme.