Täytyy myöntää, että parhain posti on äidin tuoma suklaamuna silloin tällöin. Kiven päältä tarkkailen kotipihaani ja toisessa suunnassa näkyvää metsäämme ja kuuntelen kaukaa kaikuvia moottorisahan ääniä. Pappa taitaa olla tekemässä metsätöitä. Huudan Vili-koiramme mukaan ja lähden seikkailemaan uuteen päivään. Mitä kaikkea se tuokaan tullessaan?
Luontoposti oli vain yksi monista lapsuuteni metsään liittyvistä muistoista. Kuulun vielä siihen sukupolveen, jossa älylaitteet eivät värittäneet lapsuutta, vaan lapsuudestani kuultavat kaikkien vuodenaikojen värit. Kevättä odotettiin, jotta päästiin uittamaan kaarnalaivoja metsäpurossa. Kesällä käytiin uimassa omassa lammessa. Syksyllä lähdettiin perheen yhteisille sieni- ja marjaretkille ja talvella seurattiin ystävien kanssa eläinten jälkiä lumessa niin kauas kuin jälkiä vain riitti. Metsätöitä tehtiin omissa metsissä ja polttopuita pinottiin talvea varten. Vieläkin voi melkein tuntea ne kylmät väreet, joita isän paidallaan sisälle tuomat sarvijaakot aiheuttivat.
Nämä kaikki ovat kuitenkin vain pieniä hippuja siitä kokonaisuudesta, jota metsä on vuosien varrella tarjonnut. Tunnen itseni erittäin onnekkaaksi, kun voin nykyisin tehdä lasteni kanssa näitä samoja asioita, samoissa rakkaissa paikoissa.
Metsästä tulee väkisinkin osa minuutta, kun se aukeaa silmien eteen jo kotioven avatessa. Metsä on aina tarjonnut minulle jonkinlaisen pakopaikan arjen kiireiden ja stressin keskellä. Metsän hiljaisuudessa mieli lepää ja aistit rentoutuvat. Lasten kanssa metsäretkillä hiljaisuus ei kyllä aina korvia hivele, mutta silloin keskitytään sitten enemmän metsän ihmettelyyn ja tutkimiseen. Ja varsinkin eväiden syömiseen, joka tietysti on jokaisen metsäretken kohokohta.
Osasinko kuitenkaan lapsena haaveilla metsäalasta tai siitä, että tulevaisuudessa pidän itse omista metsistämme huolta – en tosiaankaan. Luonto ja metsä ovat herättäneet minussa aina kiinnostusta ja jo aikaisessa vaiheessa tiesin, että olisi hienoa tehdä töitä luonnon parissa, mutta silti elämä vei moneksi vuodeksi aivan muualle. Kun keväällä 2022 muiden uranvaihtotarinoita lueskellessani silmiini osui tarina metsäalalle vaihtaneesta, pohdin, että miksen minäkin.
Tulevaisuus edessä
Opintoja on takana vain pieni hetki, mutta ne ovat tuntuneet juuri omilta. Olen tavannut paljon samanhenkisiä ihmisiä, joita olen voinut kutsua ystävikseni lähes ensi päivistä asti. Se on tuntunut tällaisesta vannoutuneesta introvertista ihmeelliseltä, mutta ehkä olenkin aiemmin hengaillut vain väärässä seurassa? Evon opetusmetsä, henkilökunta ja ilmapiiri ovat vailla vertaansa. En usko, että olen missään aiemmin tuntenut oloani heti yhtä kotoisaksi, vaikka monimuotona paikalla tuleekin oltua vain silloin tällöin.
Uuden oppimista en halua koskaan lopettaa, mutta metsäalalla varmasti riittää opittavaa ja uutta tietoa tulee jatkuvasti. Ala on monipuolisuudellaan yllättänytkin ja tiedon tulva opintojen alussa tuntuikin hetken päätä huimaavalta. Metsäala onkin erittäin laaja kokonaisuus, josta opin mielelläni lisää kaikista näkökulmista katsottuna. Toivon jonain päivänä voivani sanoa, että olen ollut mukana tekemässä jotakin merkityksellistä metsäalalla. Ja miksi pyrkiä vähempään?
Itse olen optimistinen tulevaisuuden metsänhoidon näkymistä. Tällä hetkellä metsätalous on kuuma puheenaihe ja jakaa ihmisiä erittäin paljon. Sosiaalisen median keskusteluissa ihmisillä on yleensä vain yksi järkkymätön kanta ja keskusteluja värittää mielestäni aika usein myös tietämättömyys. Asiat eivät kuitenkaan yleensä ole niin mustavalkoisia tai yksiselitteisiä.
Itse en vielä ole selvittänyt, mikä polkuni metsäalalla tulee olemaan, mutta olen erittäin valmis ottamaan siitä selvää!
Kirjoitus on osa blogisarjaamme, jossa Hämeen ammattikorkeakoulun metsätalousinsinööriopiskelijat kertovat opiskeluistaan, metsäsuhteestaan sekä ajatuksiaan suomalaisista metsistä ja metsätaloudesta.
Lue muut opiskelijablogit:
https://www.upmmetsa.fi/tietoa-ja-tapahtumia/blogi/sini-peltonen/opiskelijablogi-mina-ja-metsa/