Olen pitänyt kotipesää suuren kuusen alaoksien suojassa ja juonut kallioseinää peittävän jään sulamisvettä jääpuikon kärjestä. Olen aistinut metsää ja hengittänyt sitä sisääni. Tiedän, miltä pihka tuoksuu hiuksissa tai havunneulaset sormissa. Tiedän, miten luonto puhdistaa. Tiedän, miten metsä innostaa ja tiedän, miten metsä rauhoittaa.
Minulla on metsään syvä tunneside ja vahva luonnon- ja metsiensuojeluasenne johtikin minut metsätalousinsinöörin opintoihin. Kärsin monen muun lailla ilmastoahdistuksesta, kuluttamisesta aiheutuvasta huonosta omastatunnosta ja lajikadon aiheuttamasta huolesta.
Olin kuullut radiosta, että eteläisessä Suomessa ei ole tarpeeksi vanhaa metsää ja lahopuuainesta, joten harvinaiset suomalaiset linnut ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon. Ajattelin, että minusta tulee takapiru, joka kannustaa metsien rauhoittamiseen ja siten luonnon säästämiseen. But little did I know!
Nykyään opetettavan metsänhoidon perustana on luonnon vahvistaminen ilmastonmuutosta vastaan sekä monimuotoisuuden vaaliminen. Metsätalousinsinöörin opintoihin ei kuulu ainoastaan yksittäistä kestävän kehityksen kurssia vaan kestävät periaatteet leikkaavat koko opintoja. Ilmastoahdistukseni on jo helpottanut opintojeni ensimmäisten neljän kuukauden aikana, sillä olen saanut faktatietoa, miten metsätaloudessa otetaan nykypäivän haasteet huomioon.
Esimerkiksi uudistushakkuissa luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi jätetään alalle tekopökkelöitä, säästöpuita, tiheikköjä ja suojavyöhykkeitä. Hakkuutähteistä on jätettävä keräämättä vähintään neljäsosa luonnollisen ravinnetasapainon säilyttämiseksi. Lisäksi uudistushakkuun jälkeen, metsänomistaja on velvoitettu istuttamaan alalle uusi metsä kasvamaan.
Luin hiljattain Helsingin Sanomista lukijan mielipidekirjoituksen juuri uudistushakkuisiin liittyen. Kirjoitus oli hyvin tunnepohjainen, entisaikojen metsänhoitoa romantisoiva, eikä siinä ollut faktan faktaa. Vielä viime kesänä olisin samaistunut kirjoitukseen ja edelleenkin ymmärrän kirjoittajan mielipahan. Hänen näkökulmastaan itsekäs metsänomistaja repii jokaisen mahdollisen euron irti metsästään jättäen sen sekä eläimille, että ihmisille käyttökelvottomaan kuntoon.
Nyt kuitenkin luin kirjoitusta lähinnä hölmistyneenä ja ärsyyntyneenä sen epätodenmukaisuudesta. Olin myös yllättynyt, miten pitkään kommenttikenttää piti selata ennen kuin vastaan tuli ensimmäinen faktaa sisältävä kommentti. Suurin osa kommentoijista olikin kirjoittajan kaltaisia asiasta sen enempää tietämättömiä marjastajia, sienestäjiä ja ulkoilijoita, joiden mielestä alkuperäinen kirjoittaja kertoi rehellisen totuuden.
On naiivia ajatella, että hoitamaton ja oman onnensa nojaan jätetty metsä on ekoteko tai, että metsätalous on pelkkää ahneutta. Nämä ovat kuitenkin sellaisia argumentteja, jotka ymmärrettävästi muodostuvat metsää rakastavan suomalaisen mielessä.
Ilmastonmuutoksesta ja maapallon tuhosta pauhataan mediassa pelottelevaan sävyyn. Maaseudulla ajellessa, kaadettua metsää ei voi olla huomaamatta, onhan se rajun näköinen. Pahimmassa tapauksessa nykyinen ryteikkö oli se itselle tuttu mustikkapaikka. Yksi plus yksi on kaksi ja niinpä metsän hakannut taho nähdään rahanahneena riistäjänä, luonnon tuhoajana.
Sanonta ”tieto lisää tuskaa” ei mielestäni päde metsäkeskustelussa. Kuten minulle on ollut, olisi varmasti monelle muullekin helpottavaa ymmärtää metsätaloudessa vaikuttavia faktoja.
Metsätalous ja luonnon monimuotoisuus kulkevat käsi kädessä. Eri vaiheissa olevat metsät luovat elinympäristöjä laajalle skaalalle eri lajeja ja elämänmuotoja. Metsätalous lisää metsien vaiheisuutta ja suunnitelmallinen metsänhoito parantaa lajien menestymismahdollisuuksia. Hyvinvoiva ja monimuotoinen metsä kestää paremmin esimerkiksi metsätuhoja ja tämä on taas taloudellisesti kannattavaa. Monille suomalaisille metsä on elinkeino, sijoitus ja pääomaa, mitä kannattaa hoitaa, vaikka ainoa motiivi olisikin saada siitä tuottoa.
Kaiken tämän tiedon kanssa en aio enää valmistua takapiruksi. Ymmärrän, että metsää on hyödynnettävä ja sitä voidaan hyödyntää kestävästi. Puu on tärkeä uusiutuva luonnonvara, jolle kehitetään jatkuvasti uusia käyttömahdollisuuksia. Esimerkiksi UPM jalostaa sellusta jo nyt muovin korviketta ja haavasidoksia. Huolehtimalla metsiemme hyvinvoinnista ja uusiutumiskyvystä voimmekin varmistaa puun raaka-aineena myös tulevaisuudessa. Mikä onkaan sen parempaa luonnonsuojelua?
Kirjoitus on osa blogisarjaamme, jossa Hämeen ammattikorkeakoulun metsätalousinsinööriopiskelijat kertovat opiskeluistaan, metsäsuhteestaan sekä ajatuksiaan suomalaisista metsistä ja metsätaloudesta.
Lue muut opiskelijablogit:
https://www.upmmetsa.fi/tietoa-ja-tapahtumia/blogi/elina-sankari/opiskelijablogi-minun-metsani/
https://www.upmmetsa.fi/tietoa-ja-tapahtumia/blogi/sini-peltonen/opiskelijablogi-mina-ja-metsa/