Olen kasvanut lapsuuteni kaupungissa, mutta pieni kosketus metsään on kuitenkin ollut jo silloin. Asuintalomme takapihalta alkoivat Lohjanharjun metsät, ja siellä vietettiin kaikki vapaa-aika kavereiden kanssa. Leikittiin hippaa ja piilosta sekä myöhemmässä vaiheessa hengailtiin vaan, syötiin ketunleipiä välipalaksi. Osasinko arvostaa metsää tuolloin? En usko, että osasin. Jälkikäteen ajateltuna se oli mitä mahtavin paikka kasvaa. Sen lähemmäs luontoa ja metsää ei kaupunkilaistyttö pääse.
Kun itsenäistyin ja muutin pois kotoa, sekin vähä kosketus metsään jäi. Kaikki kiva tapahtui kaupungissa, ja metsä nyt oli vaan, no, metsä.
Seuraava kosketukseni metsään tapahtui vasta vuosien jälkeen tutustuttuani nykyiseen mieheeni. Hän omistaa metsää ja hankkii metsätiloja innokkaasti lisää. Itse ihmettelin asiaa ja totesin ääneenkin muutaman kerran, että miksi ihmeessä laitat rahojasi hukkaan. Ajattelin jopa, että jos itse sattuisin perimään metsää, niin myisin sen äkkiä pois jollekin, joka sen vaan huolii. Mieheni vieläpä innostui opiskelemaan metsäalaa ja pääsi Evolle kouluun. Minä jouduin vähän pakonkin edessä kuuntelemaan luentoja ja seuraamaan sivusta toisen innostusta ja paloa alalle. Muutama vuosi vierähti eteenpäin.
Muutimme maalle, landelle, täysin metsän ja peltojen keskelle ja pääsin seuraamaan vierestä raivaushommia, metsän uudistushakkuuta ja uudelleen istuttamista. Pieni metsäliekki minussa saattoi syttyä tuossa vaiheessa. Muutama vuosi sitten aloin puhua ääneen, josko vaikka minäkin lähtisin opiskelemaan metsäalaa. Lähinnä ehkä vitsinä vielä tuossa vaiheessa.
Hain kuitenkin Evolle opiskelemaan, mutta jänistin ja jätin menemättä pääsykokeisiin. Aika ei ollut minulle valmis. Vuoden asiaa pyöriteltyäni olin jo varma halustani lähteä opiskelemaan metsäalaa, ja tässä sitä nyt ollaan. Täysin hurahtaneena metsään, vielä enemmän kuin aikaisemmin. Malttamattomana odottamassa tulevaa uraa metsäalalla.
Samaa arvomaailmaa haluamme opettaa lapsillemme. Kunnioita ja arvosta metsää. Teemme paljon retkiä metsään ja tutkimme luontoa, miten se muuttuu vuodenaikojen mukana. Me saamme metsästä paljon henkisiä voimavaroja. Se on itseasiassa halvempaakin kuin käynti terapeutilla. Marjat, sienet ja riistan pyydämme itse ja yhdessä perheenä hoidamme metsiämme ja panostamme riistanhoitoon.
Palaan vielä metsään henkisen hyvinvoinnin varjolla. Kun ahdistaa, on kiire tai stressaa niin suuntaan aina metsään kävelemään, joko yksin tai perheen kanssa. Välillä raivaussahan kanssa, välillä ilman. Hetki metsässä auttaa nollaamaan päivän stressin, onhan se jo tieteellisestikin todistettu.
Kun syksyllä aloitin Evolla opiskelut, mietin, miten jaksan yhdistää työn, perheen ja opiskelun. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka paljon saan opiskelusta. Lisäksi huippua on se, että oppiminen tapahtuu suureksi osin Evon upeissa opetusmetsissä. Aina opiskelu ei edes tunnu opiskelulta, kun saa liikkua luonnossa ja soveltaa käytäntöön tunneilla ja luennoilla opetettuja asioita.
Minulle metsä merkitsee paljon. Se on tuleva ammattini, se on henkisen hyvinvointini lähde. Se tarjoaa minulle ravintoa ja hyvinvointia. Se on myös tulon lähde. Näistä syistä haluan huolehtia metsistäni niin, että ne jäisivät jossain kohtaa omille lapsilleni vielä paremmassa kunnossa kuin ne nyt ovat. Toivon myös, että lapseni jonain päivänä kasvettuaan jatkavat metsistä huolehtimista ja siirtävät ne eteenpäin omille lapsilleen. Metsässä on tulevaisuus.
Kirjoitus on osa blogisarjaamme, jossa Hämeen ammattikorkeakoulun metsätalousinsinööriopiskelijat kertovat opiskeluistaan, metsäsuhteestaan sekä ajatuksiaan suomalaisista metsistä ja metsätaloudesta.
Lue muut opiskelijablogit:
https://www.upmmetsa.fi/tietoa-ja-tapahtumia/blogi/elina-sankari/opiskelijablogi-minun-metsani/