50-luvulla hakkuutyö tapahtui työryhmissä, joissa oli kuljetuksesta vastaavaa hevosmiestä kohden pari hakkuria. Yhtiö maksoi hevosmiehelle ja hän palkkasi hakkurit, jotka kaatoivat ja karsivat puut sekä lastasivat kuorman hevosmiehen kanssa. Tukkipuut kaadettiin talviaikaan, jolloin ne kuljetettiin jääteitä pitkin vesistöjen varsille lanssiin odottamaan uiton alkamista. Työ oli raskasta ja asunto-olot olivat huonot, sillä pienen savottakämpän työporukka rakensi hirrestä aloittaessaan työt. 1920-luvulla ”kämppälaki” velvoitti yhtiöt rakennuttamaan työntekijöille työmaalle asuinpaikan. Yhtiöt palkkasivat kämpille myös kämppäemäntiä eli kokkeja. Työ oli raskasta, joten ruuankin oli oltava vahvaa, ja työpäivä aloitettiin usein käristyksellä.
Työtä palstoilla tehtiin valoisaan aikaan, pimeä aika meni kämpällä työkaluja kunnostaen, korttia pelaten ja juttuja kertoen. Kämpässä oli kaksi päätä: tylsä pää työmiehille ja terävä pää työnjohdolle eli kympeille. 1960-luvulla alettiin järjestää päivittäisiä työmatkakuljetuksia ja kämppien käyttö väheni.
Nykyään työryhmän muodostaa hakkuu- ja metsäkoneen kuljettajat, jotka tekevät työtä kahdessa vuorossa vuoden ympäri. Konemiehet käyvät töissä kotoa pitäen yrittäjän autolla. Talvellakin koneiden hytit ovat ilmastoituja ja lämpimiä ja niissä on poikkeuksetta ajoneuvotietokoneet. Työtilaukset tulevat GPRS-tiedonsiirron kautta. Myös hakatut määrät siirtyvät sähköisesti eteenpäin ja työnjohto käy työmaalla harvoin.
Ennen puut kuljetettiin vesiteitse uittamalla sulien aikaan, mutta nykyään puuta kuljetetaan autoilla ympäri vuoden ja työtilausten siirto autoihin tapahtuu GPRS-verkon kautta. GPS-paikantimien ja ajoneuvotietokoneiden avulla kuljettajat näkevät, missä varastot ovat ja paljonko siellä on puuta. Metsätöissä onkin tapahtunut näiden 70 vuoden aikana valtava kehitys.